13.2.2024
Vuoden 2024 Oscar-ehdokkaat on hiljattain julkaistu ja 10. maaliskuuta Hollywoodissa järjestettävä gaala lähenee kovaa vauhtia. Ehdokkaiden joukossa oli pitkä lista odotettuja nimiä, mutta mukaan mahtui myös muutamia yllätyksiä. Parhaan kuvauksen kategoriaan on valittu viisi mielenkiintoista ehdokasta, joita tarkastelen lähemmin tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa.
Kuvaajana sekä video- ja elokuva-alan ammattilaisena elokuvia katsoo hieman eri tavalla ja usein huomaa kiinnittävän huomiota kuvausteknisiin seikkoihin kesken katselun. Joskus ehkä vähän liikaakin. On kuitenkin mielenkiintoista analysoida ja kaivaa tietoa elokuvan tekotavoista ja oppia samalla itse lisää siitä, millaisia ratkaisuja kussakin elokuvassa on tehty ja mistä syistä.
Lähdetäänpä liikkeelle.
Christopher Nolanin Oppenheimer oli kiistatta yksi viime vuoden suurimpia elokuvailmiöitä yhdessä Greta Gerwigin Barbien kanssa. J. Robert Oppenheimerin rikasta elämää eeppisissä mittasuhteissa käsittelevän biografisen elokuvan kuvasi hollantilainen Hoyte van Hoytema, joka on Nolanille tuttu yhteistyökumppani kuvattuaan ohjaajan kolme viimeisintä teosta. Hoytema kuvasi elokuvan tuttuun tapaan miltei täysin IMAX-filmille, jota pidetään elokuva-alalla ikään kuin Graalin maljana teoksen suuruuden ja vaikuttavuuden välittämisessä katsojalle. IMAX-kuvien terävyys, selkeys, syvyys ja orgaanisuus on jotain mikä saa elokuvan tuntumaan lähes tosielämältä, vaikka sitä ei tietoisesti tajuaisikaan.
Elokuva-alan aallonharjalla työskentelevien tekijöiden tuotannoissa innovoidaan silloin tällöin uusia teknologioita mahdollistamaan elokuvan tekoprosessi juuri tekijöiden toivomalla tavalla. Oppenheimer kuuluu tähän kastiin. Elokuvassa nähdyt mustavalko-osuudet olivat ensimmäiset mustavalkoiselle IMAX-filmille kuvatut kuvat ja tekijöiden pyynnöstä elokuvaa varten kehitettiinkin täysin uusi filmi. Sen lisäksi Robert Oppenheimerin visioissa nähtyjä mikroskooppisia hiukkasia ja muita elementtejä varten kehitettiin myös erityinen ”probe” linssi, joka mahdollisti näiden kuvien käytännöllisen kuvaamisen IMAXille ilman tietokoneella tehtyjä visuaalisia efektejä.
Kuvaustyyliltään Oppenheimer ei suoraan sanottuna ole mitään kovin uutta. Kohtaukset ja kuvat on usein rakennettu melko perinteikkäästi eikä riskejä ole otettu esimerkiksi uskaliaiden kuvakulmien kautta. Mutta tämä ei ole huono asia – päinvastoin. Elokuvassa, joka liikkuu yhtä nopeasti ja sisältää yhtä paljon hahmoja ja dialogia kuin Oppenheimer, voi olla edukkaampaa pitää kuvakerronta suoraviivaisena ja helposti seurattavana, jotta katsoja pysyy tarinan perässä eikä hämmenny kuvauksen vuoksi entistä enemmän.
Tästäkin huolimatta Oppenheimerin kuvia on silkkaa nautintoa katsella. 1900-luvun alkupuolen rakennukset ja vaatteet, majesteettiset maisemat, innovatiiviset kuvat atomien ytimistä, Trinity-ydinkoe sekä ihan vain ihmisten kasvot kaikki heräävät henkiin IMAXin tarjoaman resoluution ja selkeyden kautta. Elokuvaa katsoessa tuntuukin kuin olisit itse paikan päällä seuraamassa äärimmilleen jännittyneitä tapahtumia reaaliajassa.
Yorgos Lanthimoksen Poor Things oli epäilemättä yksi viime vuoden uniikeimmista elokuvista sekä tarinaltaan että tyyliltään. Teos on ohjaajan ja irlantilaisen kuvaajan Robbie Ryanin toinen yhteinen projekti. Jo The Favouritesta (2018) lähtien kaksikolle on ollut ominaista eksperimentoida erilaisten kuvaustekniikoiden kanssa ja Poor Things jatkaa tätä perinnettä komeasti.
Elokuva on kuvattu täysin filmille ja kuvauksissa on ollut käytössä liuta erilaisia linssejä pitkän polttovälin zoom-linsseistä tyyliteltyihin potrettilinsseihin sekä Lanthimoksen tyylille uskollisiin ultralaajakulmiin, joita elokuvassa käytetään useana erilaisena tehokeinona. Kuvasuhteena on käytetty nykyaikana epätavallista 1.66 (5:3) kuvasuhdetta.
Teoksen alkupuolella yhtenä tehokeinona on käytetty mustavalkoisuutta, joka kuvastaa hyvin päähenkilö Bellan rajoittunutta maailmankuvaa. Kun Bella alkaa kehittymään ja pääsee vihdoin hämmästelemään ulkomaailman ihmeitä, elokuva muuttuu värilliseksi. Vanha ja yksinkertainen temppu, mutta tehokas.
Olennainen osa Poor Thingsin tyylistä ja ilmeestä on lavastesuunnittelu. Vaikka elokuvassa on fantastinen ote, suuri osa elokuvan kohtauksista on toteutettu kameran sisäisesti (in-camera) eikä jälkituotannossa tehtäviin visuaalisiin efekteihin ole turvauduttu muuta kuin korkeintaan siistimään ei-haluttuja asioita kuvista tai lisäämään kuvaan elementtejä, jotka eivät olisi toteutettavissa praktikaalisesti. Käytännöllisten lavasteiden vaikutus näkyy yleensä suoraan lopputuloksessa sekä kuvan autenttisuudessa että näyttelijöiden luontevammissa suorituksissa. Sen sijaan, että näyttelijöitä pyydetään heilumaan vihreässä tyhjiössä ja ajattelemaan, että tämä tikun päässä oleva tennispallo onkin itse asiassa vastanäyttelijäsi elokuvassa, pystyvät näyttelijät elämään täysin elokuvan omassa todellisuudessa ja antamaan totuudenmukaisen performanssin, kun heille annetaan autenttinen ympäristö johon eläytyä.
Poor Thingsin fantastisimmat vistat, kuten laivamatkan aikana nähtävät maisemat kuvattiin LED-seiniä vasten; teknologia, jonka laaja yleisö saattaa tietää entuudestaan mm. The Mandalorian sarjasta. Tekijät rakensivat koko laivan miljöön studion sisälle ja ympäröivät sen valtavan isolla LED-seinällä, joka mahdollisti yliluonnollisen kauniiden merimaisemien taltioimisen suoraan filmille ja loi kuvauksiin syvän immersion tunteen ei vain näyttelijöille mutta myös työryhmän jäsenille.
Poor Things on ehdokkaista henkilökohtainen suosikkini ja valintani voittamaan Oscar 10. maaliskuuta.
Monitaituri Bradley Cooperin Maestro on jakanut jonkin verran ihmisten mielipiteitä tarinansa vuoksi. Elokuvaa on kritisoitu osittain ”Oscar-baitiksi”, eli elokuvaksi, jonka tarina ja elementit ovat vedonneet erityisesti elokuva-akatemian äänestäjiin ja ovat historiallisesti menestyneet gaalassa hyvin. Oli tästä sitten yhtä tai toista mieltä, elokuvan näyttelijäsuorituksia ja visuaalista herkkua ei käy kiistäminen.
Maestron on kuvannut amerikkalainen Matthew Libatique, joka työskenteli Cooperin kanssa myös 2018 vuoden A Star Is Bornissa. Maestro kuvattiin Oppenheimerin ja Poor Thingsin lailla täysin filmille ja yhdistelee samaan tapaan mustavalkoisuutta elokuvan alkupuolella ja muuttuu myöhemmin värilliseksi. Onko tässä kenties tämän vuoden menestyskaava Oscar-ehdokkuudelle?
Maestro käyttää luovana ratkaisuna myös eri kuvasuhteita. Leonard Bernsteinin muistoja ja nuoruutta käsittelevä osus, eli lähes koko elokuva, on sommiteltu 1.33 (4:3) kuvasuhteeseen, mutta kohtauksissa, joissa näemme nykyhetken Leonardin olevan kuvausryhmän haastateltavana, kuvasuhde muuttuu 1.85. Samalla havaitsin myös värien muuttuvan kenties hiukan syvemmiksi.
Elokuvalla on selkeä identiteetti kuvaustyylissään. Teoksesta löytyy useita monen minuutin mittaisia kohtauksia, joissa kameran annetaan rullata eikä kuvaa leikata kertaakaan. Siitä huolimatta kuvassa tapahtuu aina jotain mielenkiintoista, vaikka se olisi vain kaksi ihmistä juttelemassa. Pisin näistä vedoista taisi olla lähempänä 8 minuuttia, jos oikein muistan. Tällainen tyyli tuntuu todella virkistävältä nykypäivän hektisessä maailmassa, jossa kaikki media ja sisältö puristetaan mahdollisimman lyhyeksi ja nopeatempoiseksi, ettei kenellekään varmasti tule hetkeksikään tylsää.
Vaikka Maestron visuaalinen kieli onkin herkullista, on elokuvan vahvuus kuitenkin sen kahden tähtinäyttelijän välisessä kemiassa ja heidän ilmiömäisissä suorituksissaan. Tätä ilmentää hyvin ajatusleikki; jos ajattelet, että Libatique olisi kuvannut saman elokuvan vaikkapa kännykällään, olisi näyttelijöiden suoritus edelleen lumoavaa etkä miettisi lainkaan kuvanlaadun rajoitteita. Tästä voimme ammentaa tärkeän opin – vaikka elokuva (tai videoteos) olisi teknisesti mestariteos tai vaihtoehtoisesti täysin eeppinen epäonnistuminen, on aina tärkeintä teoksen tarina (tai sanoma) ja se mitä tai ketä linssin edessä näytetään.
Tässä kaikki tältä erää. Ensi viikolla tarkastelen kahta jäljellä olevaa ehdokasta, Killers of the Flower Moon ja El Conde. Tsekkaa silloin taas Fluxin blogi!
Tällä viikolla Oscar-analyysissä ovat kuvauksellisesti hyvin erilaiset Killers of the Flower Moon ja El Conde.
Tekoäly videotuotannossa - mitä tekoälyllä voi tuoda videotuotantoon?
Teemme tarjouksen ja projektin toteutusideat aina maksutta.